Ikuisuusaiheet
Tiedätkö ne? Aiheet, joista puhutaan ja kirjoitetaan vuodesta toiseen.
Aiheet, jotka eivät lakkaa virittelemästä keskusteluja, blogitekstejä, uutisartikkeleita, somepostauksia…
Alkaa tuntua siltä, että kaikki, siis ihan kaikki, on jo kerrottu ja puhki kulutettu ainakin sataanmiljoonaantuhanteen kertaan. Mitä mulla voisi vielä muka olla sanottavaa jostakin aiheesta, mitä ei olisi jo kertaalleen sanottu? Ei oikeasti varmaan mitään. Kaikki todella on sanottu jo.
Raamatussakin sanotaan:
Vaikka jostakin sanottaisiin:
katso, tämä on uutta,
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.
Saarnaajan kirja 1:10
Mutta jotenkin silti näistä ikuisuusaiheista edelleen tuotetaan sisältöä. Kaikesta huolimatta ne edelleen jaksavat kiinnostaa.
Puhummehan me päivittäin, aina ja uudestaan, esimerkiksi säästä. Toki sää vaihtelee mutta ei loputtomasti. Säätiloja on rajallisesti, eikä niistä puhuminen jatkuvasti tuota uudenlaisia näkökulmia. Väkisinkin joku toteaa saman, kuin joku toinen on todennut hetki aiemmin. Emme me silti ala syyttelemään toista siitä, ettei hän keksi mitään omaperäisempää tai uutta sanottavaa.
Ovatko ikuisuusaiheet ikuisia juuri siksi, koska ne jaksavat kiinnostaa vuodesta toiseen? Ovatko ne aiheita, jotka koskettavat meitä aina ja uudestaan? Ovatko ne asioita, jotka olisivat meille luonnollisia ja siksi koemme niihin kaipuuta, vaikka emme koskaan saavuta sitä olotilaa jossa ikuisuusaiheet menettäisivät vetovoimansa?
Niihin ei yksinkertaisesti ole keksitty ratkaisua tai yhtä tyhjentävää vastausta. (Tai ehkä ne ovat aiheita, joihin on monta ratkaisua ja enemmän vastauksia.)
Sisällöntuotannon ylitarjonta
Koska tuntuu siltä, että ihan kaikki on jo sanottu, se saattaa toisinaan lamaannuttaa luovuuden. Tai saatetaan alkaa pyrkiä kaikessa todella erityiseen omaperäisyyteen: yritetään luoda jotakin ennenkuulumatonta, jotakin sellaista, mikä uudistaisi ajattelua. Joskus siinä yrityksessä onnistutaan hyvin, mutta toisinaan ajatukset jäävät etäisiksi, ja ymmärrys vähäiseksi.
Sanat menevät niin solmuun, että ei välttämättä enää itsekään tiedä, mitä alun perin halusikaan sanoa.
Voi olla, että vastausta saatetaan etsiä toisesta ääripäästä: ollaan tultu siihen pisteeseen, että oikein mitään ei saa enää sanoa. Täytyy kiinnittää erityisen tarkkaa huomiota siihen, mitä sanoo, miten sanoo ja missä sanoo. Vaikka yrittäisi kuinka tarkasti käydä läpi kaiken sanomansa, niin aina on mahdollisuus, että päätyy loukkaamaan jotakin.
Sosiaalinen media on muotoutunut paikaksi, jossa jokainen on sisällöntuottaja ja kaikki mahdollinen ja henkilökohtainen asia on potentiaalista sisältöä. Kaikki, jälleen kerran ihan kaikki, tuodaan julki.
Olen törmännyt myös sellaiseen ilmiöön, että mukamas kerrotaan, mutta sitten kuitenkin jätetään olennainen kertomatta. Koukutetaan seuraajat ja annetaan heidän jäädä odottamaan jatkoa. Kunnes kenties jopa kuukausien päästä seuraajat havahtuvat siihen, että onko tämä ihminen todella sanonut oikeasti mitään, vaan antanut vain ymmärtää tuottavansa merkittävää sisältöä.
Tähän kategoriaan voisi laskea kaikki ne lukuisat ilmaiset webinaarit, joissa luvataan ummet ja lammet ja kerrotaan, että “aivan pian paljastan teille suuren salaisuuden ja onnistumisen avaimet, mutta ei mennä siihen ihan vielä.” Alussa lupaillaan kuut ja auringot (ja tietysti vuolaana virtaavat rahavirrat!) mutta kahden tunnin webinaarin jälkeen käteen ei ole jäänyt mitään. Ei edes sitä harjoitusta, minkä puhuja alussa lupasi. Osallistujat laittavat chattiin ärtyneitä viestejä, että “juuri siksi osallistuimme tähän webinaariin, että saisimme sen lupaamasi harjoituksen.” Kyllä taisi jäädä tämän asiantuntijan seuraaminen siihen. (Perustuu tositapahtumiin.)
Elämme siis valtavan sisällöntuotannon ylitarjonnan ajassa. Ristiriitaisia viestejä joutuu kahlaamaan läpi päivittäin: yksi sanoo toista ja seuraavaksi joku toinen ihan päinvastaista. Siinä menee jo omatkin ajatukset ihan solmuun. Ei ole olemassa enää selkeää yhtä totuutta, vaan kaikki on mahdollista. “Totuus on suhteellista.” Jokainen luo oman totuutensa, ja todellisuutensa.
Miten ihmeessä voisin enää tietää, mikä todellisuus on totta? Mitä minun pitäisi uskoa? Ketä minun tulisi kuunnella?
Tuntuu siltä, että tämä aika on ajanut minut nurkkaan, josta kuumeisesti etsin ulospääsyä. Mikään siellä nurkassa ei enää anna minulle mitään, mikä lisäisi hyvinvointiani tai antaisi minulle uusia näkökulmia elämään. Koen, että ainoa vaihtoehtoni on ollut hiljentää kaikki. Yksinkertaisesti pistää linjat kiinni. Lakata seuraamasta. Ymmärtää se, että minun ei tarvitse tietää kaikkea. Eikä edes ymmärtää kaikkea. Voin antaa olla.
Tämä päätös on vapauttanut minusta ihan valtavasti jotakin sanoittamatonta sisäistä painetta. Päätös on vaikuttanut omaan tekemiseeni ja luovuuteen. En enää mieti tuntitolkulla, että mitä kirjoittaisin tai sanoisin, en hinkkaa ja editoi, vaan annan mennä. Tulkoon mitä tulkoon. Voi vaikuttaa välinpitämättömältä, mutta asiat on juuri päinvastoin: välitän niistä asioista, jotka ovat olennaisia ja ne vähemmän tärkeät jätän vähemmälle huomiolle.
Aikaa ja energiaa vapautuu siihen, mitä oikeasti elämässäni haluan. Koen vapautta tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluan tehdä. Ikuisuusaihe tämäkin, mutta ennen kuin tähän löytyy se lopullinen, tyhjentävä vastaus, asiaa on pohdittava ja tuotava esiin, uudestaan ja uudestaan.
Ikuisuusaiheet ovat ikuisia juuri siksi, että ne on ja pysyy.
Sellaista suuren suurta mullistusta tuskin tulee tapahtumaan, että ikuisuusaiheet poistuisivat keskuudestamme. Olemmehan me ihmisiä, tulemme aina olemaan, ja silloin inhimillisyys ja ihmisyys ovat kaiken keskiössä. Niitä käsittelevät aiheet kiinnostavat, vuodesta toiseen.
Mitä on ollut,
sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut,
sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
Saarnaajan kirja 1:9
ONNI on elokuussa 2024 julkaisemani omakustanne, joka käsittelee myös erästä ikuisuusaihetta: rakkautta.
ONNI on tarina kahden henkilön kohtaamisesta ja siitä, miten heidän menneisyytensä vaikuttaa nykyhetkeen. Se on tarina rakkaudesta, kivusta, ihmisen sisäisestä matkasta itsensä äärelle, sieltä pois, toisten luo ja kauemmas.
Kiitos, kun luit! <3
Rakkaudella Emma